MIKSI RAKKAUS TEKEE NIIN KIPEÄÄ?

Eikö rakkauden tulisi hoitaa, innostaa, antaa tyydytystä ja olla oikeastaan helppo asia? Eihän kukaan päätä rakastua, ei päätä valita sen kohdetta tai tulla itse sellaiseksi. Koko prosessi on meistä riippumaton, luonnollinen ja kuitenkin niin monimutkainen. Rakkaus etsii kohteestaan totuutta, se ei pitkän päälle tyydy vain pintatunteisiin. Juuri siksi se myös sattuu.

Toinen ihminen pääsee meitä niin lähelle, että hän näkee ja kokee myös varjomme, lapsuuden vammamme, elämän haavat ja estomme. Rakkaus ei pelästy toisen totuutta, ihastuminen ja pelkkä intohimo pelästyvät. Niiden asettamat unelmat ja korkeat odotukset eivät täytykään, kupla puhkeaa ja on kysttävä ketä oikeastaan rakastinkaan. Kenties vain omia unelmiani.

Rakkautta ei voi vaatia, ei pakottaa muottiin, eikä riistää siltä vapautta. On uskallettava antaa sen tulla elämään, mutta myös annettava mennä, jos niin on pakko. Jos menettää rakkauden, ei menetä elämää eikä omaa itsetuntoa, vaikka siltä ensin saattaakin tuntua. Kaipaus toiseen on mittaamaton, kenties itsesääli ja itsevihakin alkaa hallita ajatuksia, ellei saa niitä purettua jonkun kanssa. Hylkäämisen kokemus on eräs kipeimpiä läpi elämän. Hylkääjän sielukin yrittää selvitä ja parhaimmassa tapauksessa molemmat selviävät hyvin, oppivat kokemastaan paljon ja ovat elämästä rikkaampia kuin ennen. Ihmissuhteiden kipu voi kääntyä aina elämän pääomaksi ja viisaudeksi, kunhan ne käydään läpi rehellisesti ja oivalletaan anteeksiannon ja -pyytämisen suuri lahja.

Kuka siis on se oikea? Monikin voisi olla, mutta kun aito rakkaus osuu kohdalle sen vain jossain vaiheesa tietää. Hän on minun ihmiseni tässä maailmassa. Hänen lähellään saan olla aito ja keskeneräinen, hän ei aseta minulle rimaa eikä pakota ensin muuttumaan. Rakkaudessa vallitsee terve riippuvuus, joka ei takerru toiseen eikä tee hänestä jumalaansa, kaikkien tarpeittensa täyttäjää. Rakkauteen kuuluu hyvä riitely ja sen taidon opettelu. Erilaisuus pakottaa kasvamaan, sietämään kitkaa, tulemaan puolitiehen vastaan, vaikka ei kaikkea ymmärtäisikään.

Terve yksinolo, itsenäisyys liittyy rakkauteen, vaikka sitäkin joutuu usein harjoittelemaan. Mustasukkaisuus itsessään ei ole paha asia, sehän kertoo miten paljon minulle merkitset. Sairas, sitova mustasukkaisuus puolestaan tuhoaa ajan mittaan suhteen, se vääristää asetelmat, toisesta tulee kontrollin kohde, joka ei kauan jaksa.

Kannattaa uskaltaa sitoutua toiseen ihmiseen. Löysä suhde, jossa ollaan ja kuitenkin taka-ovea pidetään auki haavoittaa kumpaakin, irtiotto sattuu aina yhtä paljon. Sitoutuminen suojelee, tekee rajat muihin nähden, antaa raamit alkaa rakentaa suhdetta yhteiseen suuntaan, tulevaisuuteen. Suhdetta tulee hoitaa, antaa aikaa, puhua avoimesti, itkeä ja surra, pettyä ja arvioida aika ajoin.

Mikään arvokas ei kehity hetkessä, eikä kasva huoltamatta. Vesi voi yhä muuttua viiniksi, voi rakastua omaan puolisoonsa yhä uudelleen yhden elämän aikana. Rakkautta ei kannata kiirehtiä, se etenee ajallaan ja tavallaan. Tulee kohdalle kun aika on. On tärkeää oppia elämään yksin, olla sovussa ensin itsensä ja Luojansa kanssa.

Terveisin
Maija ja Hannu Nyman