"Mun tarina"

Joka hetkessä lepää ikuisuus.

Haluan kertoa sinulle jotakin omasta elämästäni. Elämä ei kuitenkaan mahdu sanoihin, joten minunkin tarinani on näissä sanoissa hyvin yksinkertaistettu.

Olen onnellinen. Se on paljon sanottu minun suustani. Koko elämäni olen onnellisuutta metsästänyt – ja oppinut ainakin sen, että eihän onnea metsästämällä kiinni saa. Eikä onnellisuus tietenkään ole mikään kerran saavutettava ja sitten aina olemassa oleva olotila. Luulenpa, että onnellisuus ainakin minulle tulee sitä, että tunnen eläväni tässä hetkessä. Tässä hetkessä elämisen opettelu onkin varsinainen elämäntehtävä!

Nyt, kun kolmekymppiä alkaa häämöttää, olen vihdoin saanut kokea niitäkin hetkiä, aina silloin tällöin, että en elä joko sitovaa menneisyyttäni voivotellen tai tuntematonta tulevaisuutta varmistellen. Ismo Alanko laulaa: ”joka hetkessä lepää ikuisuus”. Yhtäkkiä hetkestä tulee kaikki. Epäoleellinen unohtuu. Pelot unohtuvat. Rajoitteet unohtuvat. Kaikki on läsnä. Tiedätkö sen tunteen? Minulle se ainakin on jotain todella suurta. Eletyssä hetkessä olen läsnä koko sielustani ja kaikilla aisteilla, kokonaisvaltaisesti. Ja silloin olen minä, en olekaan enää jotakin, mitä kuvittelen, että muut odottavat minun olevan. Olen se, millaiseksi minut on tarkoitettu. Ja vasta silloin todella ELÄN. ”Joka hetkessä lepää ikuisuus.”

Usein jää sellaisen ajatuksen valtaan, että koska elämäni on ollut sellaista ja sellaista, niin ei tulevaisuutenikaan voi olla sen parempaa. Tai että eihän minusta ole ottamaan vastaan haastetta, minähän olen aina ollut vain tällainen ja tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla – niin mielenkiintoinen kuin tuo haaste olisikin, ja voi kuinka olenkaan aina sisimmässäni hiljaa unelmoinut jostakin tuollaisesta…

Elän todeksi unelmaani. Ei, en sanonut, että tanssin ruusujen päällä. Elän todeksi unelmaani. Omista taustoistasi et tietenkään voi tietää, mitä tuo lause minulle merkitsee. Eikä tällaisia asioita voi oikein selittääkään. Jos kuitenkin sanon, että tuota olen tavoitellut nyt lähemmäs kolmekymmentä vuotta, välillä toivoni menettäneenä, niin saat ehkä jonkinlaisen käsityksen siitä, että se on minulle suuri saavutus. Minulle se merkitsee samaa kuin ”elän omaa elämääni”. Tai yksinkertaisesti sanottuna: ”elän”. Se on tietyssä mielessä täyttymys. Se on jalat maassa ja pää taivaassa kulkemista askel kerrallaan, kuunnellen sitä mitä sydän sanoo. Kerronpa sinulle jotakin omista lähtökohdistani, jotta unelman todeksi eläminen saisi hieman syvyyttä.

Elämäni perusvire on aina ollut kaipaus. En tiennyt mitä kaipasin, mutta kaipaus oli kaikessa läsnä. Kirjoittelin nuorempana runoja ja yritin hahmotella jotenkin sitä mitä tunsin. Muistan yläasteiässä kirjoittaneeni runon, jossa etsin itseäni kaukaa ja läheltä, mutta en tiennyt, mistä itseni voisin löytää. Tajuan sen nyt vasta jälkikäteen, mutta olen aina jotenkin tuntenut itseni vieraaksi. Vieraaksi suhteessa toisiin ihmisiin, elämään, kaikkeen. Myös ja ennen kaikkea itseeni. Olen ollut vieras itselleni. Olen ollut itselleni niin vieras, että olen epätoivoisesti yrittänyt aistia ulkopuoleltani, kuka minä oikein olen, millainen minun tulisi olla. Aivan ensiksi tietenkin perheeltäni, vanhemmiltani, sitten ystäviltä, koulusta, mistä tahansa.

Pikkuhiljaa elämästä alkoi tulla pelkkää vaatimusta ja painetta. Määrittelin itseni aina ulkoapäin tulleiden odotusten mukaan. Koska minun sisälläni ei päässyt jostakin syystä kehittymään oma erillinen persoonani, niin minulle kehittyi hyvin herkät tuntosarvet, jotka aina aistivat kaikki odotukset, joita minuun kohdistui. Oikeastaan tuntosarvistani kehittyi yliherkät, ja ne aistivat myös vaatimuksia, joita minuun ei todellisuudessa edes kohdistunut. Tietenkään eri tahoilta ulkoapäin tulevat odotukset eivät voi olla keskenään yhteneväisiä. Oikeastaan jokainen ihminen, jonka kohtaat, odottaa sinulta jotakin, ja nämä odotukset eroavat aina muiden odotuksista. Minulle kehittyi hyvin pirstaloitunut käsitys itsestäni. Ulkoapäin tulevien odotusten perusteella en oppinut tietämään, kuka olen.

Jossakin vaiheessa nämä osittain kuvittelemieni ulkoisten odotusten aiheuttamat paineet ajoivat minut niin suureen ahdistukseen, että en päässyt enää eteenpäin. Elämäni pysähtyi. Olin sisäisesti täysin lukossa enkä enää kyennyt vastaanottamaan mitään uutta.  Minulla oli hyvin vahva tarve pitää kaikki mahdollisimman muuttumattomana ja elämä hallinnassani. Kaikki uusi ja muutos oli uhkaavaa. Muutos uhkasi identiteettiäni eli toisin sanoen olemassaoloani. Kaikki voimani menivät hajanaisen identiteettini kasassa pitämiseen. Ulkoisesti tämä näkyi mm. toimintakyvyttömyytenä, mutta sisäisesti työstin kaikella voimalla elämääni, menneisyyttäni ja olemassaoloni tarkoitusta. Elin useamman vuoden aivan omassa maailmassani. Koin, ettei kenelläkään ollut mitään annettavaa minulle, enkä minä voinut jakaa omia kokemuksiani muille. Koin syvää yksinäisyyttä. Olin yksin omalla pimeällä, pitkällä tielläni.

Pikku hiljaa uuvuttavat pohdinnat alkoivat avata minulle uusia näköaloja. Aloin tajuta mm. sitä, että en ole koskaan elänyt omia unelmiani todeksi. En ole uskaltanut taistella niiden puolesta. En ole uskaltanut edes unelmoida unelmiani. En ole taistellut minkään sellaisen puolesta, mikä olisi jotakin omaani. Ei siis ole ihme, että kyselin: Miksi elää? Mikä on elämäni takoitus?

Nuo vaikeat vuodet elämässäni veivät minulta ensin uskon kaikkeen. En uskonut mihinkään enkä kehenkään. En uskonut itseeni, en luottanut ihmisiin, en todellakaan nähnyt mahdollisuutta, että elämä kantaa. Menetin uskon Jumalaan, elämään. Silloin minusta tuntui aivan eri tavalla, että joka hetkessä lepäsi ikuisuus. Ne tuskalliset hetket eivät koskaan tuntuneet loppuvan, koska minulle tulevaisuutta ei ollut olemassakaan, aika oli pysähtynyt. Kuitenkaan en voinut muuta kuin elää sekunnin kerrallaan, vaikka aika oli menettänyt täysin merkityksensä.

Näin jälkikäteen on helppo laukoa kommentteja noista ajoista. Uskon, että kaikella on kuitenkin aikansa. Silloin aikani oli menettää, luopua, päästää irti kaikesta mihin olin turvautunut. Olla yksin. Nyt näen takana olevan ajan elämässä tarvittavien voimavarojen lähteenä. Nyt on aika ottaa uusia askeleita. Uusia askeleita voin opetella astumaan rohkeudella – mutta samalla myös nöyryydellä. Voin opetella astumaan askeleita minulle uudella ilolla ja keveydellä. Saan opetella astumaan niitä luottamuksella – sillä nyt minulla on kokemus siitä, että elämäni ei ole omassa kädessäni, minun ei tarvitse kaikin voimin pitää elämää kasassa. Elämä on jotakin paljon suurempaa ja syvempää, kuin omat rakennelmani.

Ei ole montaa vuotta siitä, kun elin täysin elämänhaluni menettäneenä – jos sellaista nyt elämiseksi voi ylipäätään sanoa. En voinut käsittää, miksi ihminen on olemassa. Ihmisen olemassaoloon en edelleenkään ole saanut minua tyydyttävää tyhjentävää vastausta. Näen kuitenkin elämässä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista ja todellista. Tarkoituksettomuus ja tyhjyys ovat kuitenkin vielä toistaiseksi niin hyvässä muistissa, että joka päivä, joka hetki on taisteltava, on valittava elämän ja kuoleman välillä. Uskon kuitenkin, että juuri tuo taistelu on Elämää. Juuri tuo taistelu elämästä jokaisessa hetkessä pitääkin minut nöyränä ja kiinni tässä hetkessä. Kiinni siinä elämässä, mikä minulle on valmistettu.